Musiikkiarvostelu: Hopeakala

teksti: MIA HAVIA

kuvat: AATU KOMSI ja SANTERI LAURILA

kuva: Aatu Komsi

Suloinen kesä -EP

Punaiset puut -EP

Omien sanojensa mukaan ”Hopeakala etsii omintakeista ääntä ja paikkaa suomenkielisessä indierockissa, jos sellaista genreä on olemassa. Hopeakalan kappaleet ovat dramaattisia mutteivät melodramaattisia, ilkikurisia mutteivät koomisia, todellisia mutteivät arkisia”. Mielestäni Hopeakalan vahvimpien biisien parhainta antia on juuri arkisuus – tai ehkä sitten arkisuuden kauniimpi sisar todellisuus: se on tuttua ja sen tunnistaminen kappaleista koskettaa kuulijaa syvältä rinnasta, päästä ja/tai haaroista.

Kesällä 2011 perustettu bändi on julkaissut kaksi EP:tä, jotka kantavat nimiä Suloinen kesä (2012) ja Punaiset puut (2013). Huhtikuun alussa musiikkiyhtiö Bianca-Pop Music julkaisi Punaiset puut -EP:n digitaalisena sekä kuunneltavaksi Spotifyssa. Bändiin kuuluvat Antti Lönnblad (laulu ja kitara), Niilo Tenkanen (kitara ja laulu), Saara Kemppainen (basso ja laulu) sekä Marko Virta (rummut).

Hopeakala Facebookissa: https://www.facebook.com/Hopeakala

Suloinen kesä

Syksyllä kesän haihtuessa pois Suloinen kesä piti vielä pintansa ja säilytti kesän paahteiset ja innokkaat soundit elävinä kajareissa. Ja talvellakin. Ja tammikuussa, kun Hopeakala esiintyi Helsingissä Bar Loosessa Punaiset puut -EP:n julkistamiskeikalla. Eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö suloinen kesä olisi taas edessä, yhtä paahteisena ja innokkaana kuin Hopeakala antaa muistaa. Suloinen kesä on äänimaisemaltaan ehyt kolmen kappaleen kokonaisuus, jonka tyylikäs kitarointi, napakat iskut sekä tummien ja korkeiden soundien vaihtelu tekevät vaikutuksen.

Mutta meissä virtaa vieraampi voima

Avausraita ”Sillan kaiteella” nykäisee heti alusta alkaen mukaan energiallaan. Selkeät ja ärhäkät kitarat ja omalla tavallaan karsittu äänimaailma, mielenkiintoinen muttei liian täynnä turhaa sälää, muistuttavat rautalankamusiikista. Sanoitukset ja laulu jäävät pyörimään mieleen ja ovat sitä osastoa, joka kutittelee aivonystyröitä ja jotka saavat oman olon ”voimakkaaksi, iloiseksi, vaaralliseksi ja kauniiksi”.

Kuollut pysyy hyvin aloillaan

Seuraava kappale, ”Kuollut”, möyrii nimensä mukaisesti tummemmassa ja paksummassa äänimaisemassa, jossa etenkin basso nousee tärkeään rooliin. Lisäksi on pakko mainita live-esityksien hurmuritamburiini, jonka ääni tulee livenä oikein hyvin esiin ja täydentää kappaleen maagista ilmapiiriä.

Jätä tuo vihainen ilme, ei siihen ole aikaa nyt

Levyn nimikkokappale ”Suloinen kesä” todistaa yhden seikan: Sen, että on taitoa osata hyödyntää niin sanotusti epämiellyttäviäkin ääniä musiikissa. Biisi alkaa aavistuksen omituisella epävireisenepäilyttävällä näppäilyllä, ja jos sitä joutuisi kuuntelemaan loopattuna monta tuntia, sitä sopisi käyttää kidutuskeinona. Ainakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla en ollut mitenkään ylintä ystävää sen kanssa. Aiemmin mainitsemani rautalankatyylisyys ja vahvat kitarasoundit kirskahtelevat paikoitellen kuulijan korvissa –  sekä hyvässä että pahassa – mutta toisaalta juuri ne tuovat omaperäisyyttä ja mielenkiintoista säröä musiikkiin.

 

kuva: Santeri Laurila

Punaiset puut

Punaiset puut taas muodostaa omanlaisensa kokonaisuuden, joka erottuu Suloisesta kesästä. Äänimaailma on hiotumpi ja hyvällä tavalla tasoltaan tasalaatuisempi. Mutta tuleeko kesän jälkeen, ehkä vähän tylsästi, syksy? Nimi johdattelee ajatukset syksyyn ja ruskaan, ja osassa kappaleista on syksynraskas tunnelma, mutta toisaalta ”Soratie” muistuttaa paahteisesta ja suloisesta kesästä.

Miksi sinulle käy, etten edes yritä?

Erityisesti ”Kadun jo etukäteen” ammentaa arkisuuden/todellisuuden voimasta upeasti. Suorilla sanavalinnoillaan kappale maalaa aidon, paljaan ja tutun oloista kuvaa, jossa on kuitenkin jotakin hämmentävää.

Minä kävelen kotoa pois päin

”Soratie” onkin yllättävällä tavalla unelmoiva, leijuva ja kepeä kappale. Kaiken leijunnan keskellä rytmikkyys ja hyvin ajoitetut rummut ja kitaran iskut… Soratie on – hui – melkein neljä minuuttia pitkä, mikä ei tietenkään ole nykyään pituus eikä mikään biisille, mutta tässä suhteessa perinteiselle popmaailmalle kumartavassa Hopeakalamaailmassa tottuukin äkkiä lyhyisiin kappaleisiin. ”Soratien” loppu puolella mielessäni käväisi ajatus, olisiko yksi kertaus pitänyt tiputtaa pois.

Pyyhin pois kaikki sun virheet

”Armoitus” on taas vahvasti ”rautalankamaailmassa”, jossa kitarat soivat pitkinä, lyhyinä, värisevinä ja näppäiltyinä. Erityisesti kappaleen C-osan laulu nousee esiin ja pysäyttää kuuntelemaan.

Täältä löydän ainoan asian, jota edelleen haluan vihata

Etenkin biisistä ”Punaiset puut” huomaa kappaleiden olevan vahvoja ja vahvasti musiikin varassa. Vaelteleva musiikki luo erilaisia tunnelmia biisin aikana ja progemaisia elementtejä kuuntelee ilolla – tai haikeudella ja vaikuttuneena, tässä tapauksessa. Toisaalta, vaikka musiikki on vahvaa, tarkasti aseteltu laulu ja väkevät sanoitukset hallitsevat musiikkia ja antavat siihen uusia sävyjä.

kuva: Aatu Komsi

Lähteet

Lainaus Hopeakalan esittelystä osoitteesta: http://hopeakala.bandcamp.com/

Esiteltäviä biisejä edeltävät sitaatit lainattu Hopeakalan sanoituksista.